Kätilö antaa oksitosiinia, että istukka lähtisi irtoamaan. Hetken päästä hän painelee ja yrittää irrottaa istukkaa. Kipu on aivan valtavaa!! Taidan taas huutaa, että en kestä, antakaa jotain. Lääkäri tulee myös painamaan mahaa niin kovaa kuin voi ja minulle annettiin vain ilokaasu jota hengitin aivan hysteerisenä. Päässä pyöri ja istukasta irtosi vain osa. Paikalle kutsutaan toinen lääkäri jolla on lupa painaa vatsaa vielä lujempaa. Ihan kamalaa! Kivut taas synnytysluokkaa. Ei lähde. Pitää irroittaa leikkaussalissa. Kyselen eihän minuun enää siellä satu. Ei, kätilö vastaa, että operaatio tehdään humautusnukutuksella. Olen tyytyväinen, ettei enää tarvitse kärsiä. Harmittaa kun viedään pois vauvan ja miehen luota.
Minua kärrätään leikkaussaliin. Siellä on sama anestesialääkäri joka kertoo, ettei minua nukutetakaan vaan laitetaan siitä samasta epireijästä ilmeisesti spinaalipuudutetta, samaa kuin keisarinleikkauksessa. En tykkää tästä yhtään koska oli puhuttu nukutuksesta. Tunnen kuinka kylmä neste valuu alaselkään. Lähden puutumaan alakropasta ja reisistä, mutta tunnen itse kuinka puudun vain pintapuolisesti. Lääkäri kokeilee kylmää paperia käteen ja sitten reiteen ja kysyy tunnenko sen. Vastaan, että tunnen sen aivan yhtä lailla molemmissa paikoissa. Puudute ei siis tehoa. Minuun on pumpattu jo monta annosta vahvaa puudutetta. Päädytään silti nukutukseen. Kohta vaivun tiedottomaan tilaan, tai niinhän sitä luulisi.
Minua ei ole koskaan nukutettu. Kuvittelin, että siinä vain nukahtaa ja herää sitten heräämössä. Mutta minä olin sellasella tripillä, että oksat pois. Kokemus oli järkyttävä. Vielä pahempi kuin synnytys. Kaikki kuvat pyörivät päässäni hypnoosihyrrän tavoin. Ihme kuvioita, lapsuuden ajan kuvia ja muistoja. Mutta mikä pahinta, luulin, että leikkauksessa oli tapahtunut jokin komplikaatio ja tein kuolemaa. Heräsin aina välillä ja olin taas leikkaussalissa. Kuulin äitini äänen. Myös mies ja vauva olivat tulleet katsomaan leikkaussaliin kuinka kuolen. Yritän sanoa "äiti". Vaivun taas kuviin ja kuolen, irtaannun ruumiista ja ajattelen, tällaistako se kuolema on. Jään ikään kuin johonkin limboon, välitilaan pyörimään. Siitä pikkuhiljaa alan taas palailla leikkaussaliin tai heräämöön, en enää muista. Kun vihdoin tajuan, että olen kai sittenkin elossa, en voi kuin itkeä. Kyyneeleet valuvat valtoimenaan silmistä enkä pysty estämään sitä. Yritän kysyä onko tämä normaalia ja että tapahtuiko leikkauskessa jotain? Minulle vastataan, että istukka on irroitettu ja kaikki on ihan hyvin. Olen aivan seikaisin heräämössä. Koitan vain tajuta, että olen elossa ja lopettaa itkemisen.
Operaatiossa oli kestänyt tunnin ajan. Selvisi, että minulla on biokorninen eli sydämenmuotoinen kohtu. Kohdun toisesta "sakarasta" istukkaa oli irroitettu käsin ja ylemmällä olevasta sakarasta se oli kaavittu. Verta menetin aika paljon, yhteensä 1600ml salissa ja leikkauksessa. Olin tovin heräämössä kunnes mies, vauva ja kätilö tulivat sinne. Kuultiin että saadaan perhehuone johon meitä lähdettiin siirtämään.
Olin tosi heikossa kunnossa. Hemoglobiini oli noin 76 samana päivänä. En meinannut pystyssä pysyä, vessassa käyminen oli saavutus ja suihkuun olin lähellä pyörtyä. Olo koheni vasta seuraavana päivänä kun sain kaksi pussia lisäverta. Niidenkin jälkeen hemoglobiini oli vasta 87. Mutta jotenkin elo alkoi palata minuun. Olen silti edelleen järkyttynyt kuolemakokemuksesta ja itkettää kun kerron siitä vanhemmilleni jotka tulivat seuraavana päivänä käymään.
Vauva oli ihana ja yritti olla tissillä. Mutta aika pian selviää tuttu ongelma - maito ei nouse sairaalassa ja vauvalla on nälkä. Tisseistä ei tule kuin muutama pisara. Sanotaan, että tämän pitäisi riittää mutta ei riitä. Ensimmäinen yö menee huonosti, vauva herää 10min välein huutamaan nälkäänsä. Ajattelen, että tätäkö tämä taas on. En osaa hoitaa vauvaani vaikka tämä on minun toinen lapsi. Kutsun yökön paikalle. Hän tuo luovutettua maitoa jääkaappiin. Lämmitän ja annan sitä vauvalle, joka nukahtaa. Just niin.
Seuraava päivä menee sekä tissiyrityksissä, luovutettulla että korvikkeella. Ei haittaa yhtään. Harmittaa etten ottanut niitä omia pulloja heti mukaan. Mies hakee pullot ja pullonlämmittimen kotoa. Toista kertaa en tähän huudattamiseen lähde. Korvikkeella mennään hyvällä omalla tunnolla jos niin käy.
Kotiudumme seuraavana päivänä. Vauvalla on muuten kaikki ok, mutta lääkäri kuulee sydämessä sivuäänen. No niinpä taas. Osasin jo melkein odottaa tätä koska esikoisella on VSD. Vaaraton tosin. Jäämme odottamaan ultraa. Vauvalla on jokin aortan valtimotiehyt auki joka kohdussa on kaikilla vauvoilla auki, mutta jonka pitäisi sulkeutua muutamien päivien sissällä syntymästä. Meillä on viikon päästä kontrolli naistenklinikalle josko pieni olisi saanut suonen suljettua <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti